te he echado de menos

Mulla tuli nyt hirvee ikävä mun vanhoja kavereita Suomessa. Mun niitä samoja ympyröitä, joissa oon pyöriny kakskymmentä vuotta. Kai se on väistämätöntä, ikävä. Mutta ei mulla oo mitään kaduttavaa täältä. Paljon on tapahtunut; ihania uusia kavereita koulusta, joista yhden tapaankin kesällä Helsingissä, muita ihania tyyppejä, joiden kanssa varmaan tavataan vielä monesti, pikku apinanpurema ja sairaalakeikka, joulu auringon alla palmujen katveessa, kulttuurieroja, ulkomaalainen "poikaystävä" ja viimeisimpänä surullisin tapaus, josta oon monille fb:n puolella kertonutkin.

Tänään mulle tuli sellanen pakottava tarve soittaa mun parhaalle kaverille Suomeen. Olin Primarkin kassajonossa ja mua vaan väsytti. Kun kuulin mun tyttöseni äänen siellä kuvitteellisen langan toisessa päässä, mulle tuli niin helpottunut olo, kohta istuttais taas vierekkäin sohvalla katsomassa Kumman kaata ja syömässä Filmtownin irttiksiä. On ollut tosi outoa olla kahdeksan kuukautta erillään, kun ennen sitä nähtiin kuitenkin melkein joka päivä. Mulla on ollut täällä niin paljon kaikkea uutta, etten oo aina edes tajunnut sitä, kuinka ikävä mulla sitä tyttöä onkaan ollut. Ihan liikutuin kun kuuntelin mun ystävän ääntä ja se oli niin tuttu ja läppä oli ihan samanlaista kuin silloin ennen kun mä lähdin.

Musta tuntuu, että meen ihan samanlaiseen tilanteeseen takaisin, kuin mistä tänne lähdin, oon vaan muutamaa pikku kokemusta rikkaampi! Nyt on hyvä mennä kotiin, mutta siitä ei ole epäilystäkään, ettenkö mä palaisi Málagaan, ja ehkä jopa nopeammin kuin voisi kuvitella!

Lopuks vielä mun tämän hetken ehdottomalta lempparipojalta mun yks lemppareimmista biiseistä, jota oon tuolla turuilla ja toreilla itseksenikin hyräillyt! :D p.s. Pablo on Málagasta, eli toivo ei siis ole menetetty! Odottelen vaan koska hänen kaksoisolento kävelee mua kadulla vastaan.:)